Repaleinen tunne sisälläni aiheuttaa minussa levottomuutta.
Pitäisi olla kokoajan menossa johonkin.
Kotonani on valttämättömän mukavaa, mutta jossain muualla tapahtuu jotain joka minun pitäisi olla aistimassa. Siellä jossain ei tulisi mieleen nöyryytyksen kokemukset, vaan mielen täyttäisi uuden kohtaaminen ja elämä.
Tuntuu että jossain juuri nyt voisin kohdata ihmisen joka olisi minulle täydellinen, ehjä, positiivinen, vilpitön, avoin, älykäs, lempeä ja rakastava. Mies joka haluaisi antaa minulle kaiken - itsensä ja paljon enemmän, lupauksen onnesta tulevaisuudessakin.
Minulla on repaleinen ja levoton olo.
En osannut antaa arvoa uuden ystäväni tunteille minua kohtaan. Miksi hän ei riittänyt minulle? Miksi ajoin hänet pois?
Hänen läheisyytensä liikutti minua syvältä. Kun tapasimme pitkän matkani jälkeen, tuntui kun olisin ollut nuori tunteista pakahtuva neitonen täynnä suurta kaipausta hänen syleilyynsä. Kuitenkin estin suhteemme kehittymisen. Työnsin hänet pois, työnsin hänet toisiin syleihin.

Enkö minä muka ansaitse rakkautta?
Onko minut ajettu niin alas?

Kuitenkin tiedän että kaipaan rakkautta ja haluan sitä suunnattomasti myös antaa.
Huomaan että minä nostan ystäviäni ja muita ihmisiä koko ajan, nostan toisten itsetuntoa, syydän valoa heidän elämäänsä. Varon sanojani ja muotoilen ne niin etten vaan loukkaisi ketään mitenkään.

Itken jo sisälläni repaleisuuttani, tätä tuskaa. Ilo, suru ja tuska vuorottelevat. Tuntuu kun näistä tunteista johtuen silmäni paisuvat vadeiksi, että joku näkisi sisälleni, mutta he näkevät minussa vain elämänilon, vilpittömyyden ja myötäelämiseni.

Luulin jo löytäneeni vapauteni, olevani luovuuteni äärellä ja herkkyyteni oli noussut jo uusiin ulottuvuuksiin.

Nyt se on taas kadonnut. En löydä nautintoa, tuska jyllää sisälläni
ja kuitenkin maailma on niin kaunis etten jaksaisi elää.
Tuo järvikin on niin kiehtovan upea, niin elävä.
Tahtoisin olla yhtä sen hyisen kylmyyden kanssa kun se vielä karistelee loppuja jääpeitteitään,
haluaisin sulautua siihen - kadota sen syvyyksiin.

Miksi olen päästänyt jonkun tuhoamaan minua näin, että eheytyminen on käsittämättömän vaikeaa.

Etsinkö vaan kyltymättömästi ihmisjoukosta syliä minua kokoamaan
ja kuitenkaan kukaan ei minulle kelpaa.
Siis pelkään luottaa kehenkään.
Pelkään näkymättömiä loukkauksia.

Annoin kaikkeni ja sekään ei riittänyt.
Minä sain murusia ja ne olisi pitänyt ottaa vastaan ylistäen,
ja niistä kiittää suurina armopaloina.

Nämä saamani muruset rusensivat minut painollaan hajalle.
Ne olivat liian raskaita kantaa.
Ne muruset hiersivät minut vereslihalle,
kudosnesteeni valuessa maahan.
Kuitenkin annoin kaikkeni, hyvyyteni, rakkauteni, ja luovuuteni-,
kunnes ne ehtyivät.

Levottomuus ajaa minua eteenpäin.
Jossain on jotain.
Jossain on oltava jotain minulle.
Aurinko lämmittää, ilmassa tuoksuu kevät satoine vivahteineen.
Tämäkin tunne on sitä jotain koettavaksi tarkoitettua, jotain mistä jatkaa.
Ehkä tästä rakentuu jotain ajan kanssa.

Hetken ilo ja tuskan viivähdys.
Siinä ne ovat jälleen, tuo erottamaton parivaljakko.
Parivaljakko, - voisimpa ottaa siitä tuon toisen ja ratsastaa voimani tunnossa iloon ja nautintoon ilmavirran hivellessä kasvojani ja vartaloani,
kaiken muun unohtaen.
Aurinko sieluani lämmittäen.