Parikymppisenä minäkin vapauduin rintaliiveistäni ja uskaltauduin kävelemään ilman niitä kaupungille kesäisessä asussani. Ensin tunsin rennon rohkeaa vapauttavaa oloa astellessani keskustassa. Koin kuitenkin pian oloni kiusaantuneeksi miesten tuijottaessa  nännieni kohoumia paidan alla. Tämä estoton ilman rintsikoita kävely jäi ainoaksi kerraksi. Katseet tuntuivat julkeilta, vaikka nyt ajattelen että katseet olivat ehkä vain ihailevia. Olisinpa silloin ujoudeltani osannut ottaa ilon irti siitäkin näkyvyydestä.

Muumeissa on ollut sellainen pikkutyttö joka oli näkymätön, koska häntä oli kohdeltu huonosti. Vasta muumien hellässä ja kunnioittavassa hoivassa ja ilmapiirissä hänestä tuli vähitellen näkyvä.

Olen nyt varmaan yhtä innoissani, kuin tuo muumien pikkutyttö. Minusta on tullut näkyvä. Olen selviytynyt  ja saanut itsevarmuuteni takaisin.
Toki mieheni loukkaukset jäytävät mieltäni aika-ajoin vieläkin. Sellaista ei kenenkään tarvitsisi joutua kokemaan.  Jos suhde olisi kestänyt vain 2-3 vuotta olisi erosta selviytynyt nopeammin ja olisin kuitannut, että tulipa tehtyä väärä valinta. Mutta kun loukkauksia kokee 27 v. itsetunto ehtii murentua liikaa.
Olihan Jukka niin kiltti, nallekarhu joku tuttavanainen sanoi. Vaan eipä ollut minulle nallekarhu. Sen kynnet oli piilossa muilta, vain minulle hän ne paljasti..

Nyt olen näkyvä, sillä olen voimakkaampi kuin vuosikymmeniin ja olen selvinnyt elossa. Se ei ole ollut itsestään selvyys, toisinkin olisi voinut käydä.