Junassa matkalla Malagaan, havaitsin asemalla olevia miehiä eri tavalla kuin aikaisemmin.

Monet olivat aika hyvännäköisiä, maskuliinisia ja puoleensavetäviä. Heitä kulki junan käytävällä paikkaa etsien ja joidenkin katse viivähti minussa. Tunsin silloin itseni jotenkin näkyväksi.

Tuntuu että olen ollut ainakin parikymmentä vuotta täysin näkymätön. Kauan sitten luin jonkun naisen tarinan missä hän kertoi, että kun nainen tulee keski-ikään tai vaihdevuosi-ikään, hänestä tulee näkymätön. Miehet kääntävät katseensa nuorempiin naisiin, vaikka olisivat itse ikääntyneitä ja lössähtäneitä.
Tuntuu hyvältä kuin muutkin kuin markettien kassa-miehet suovat ystävällisen hymyn.
Arvostan itseäni, huolehdin itsestäni ja voin kulkea pää pystyssä.

Aikaisemminkun itsetuntoni oli nakerrettu ja totta kai se myös näkyi koko olemuksessani. En silloin jaksanut huolehtia itsestäni, kuin pelkän arjen pyörittäminen jo oli työlästä, eikä ollut iloa elämässä. Toki lapseni ja lapsenlapseni ja jotkut juhlat toivat iloa, mutta senkin koki välillä kuin sumun läpi.