Katselin Malagan puistokäytävällä kauniita pensas ja kukkaistutuksia. Istahdin penkille ja otin valokuvia.
Mieleeni muistui kuinka v. 2009 jo talossa asuessamme suunnittelin pihamme kauniin puutarhan, pari korotettua perennapenkkiä oleskelualueineen.
Jukka alkoi asettelemaan isoja luonnonkiviä toisen penkin reunakiviksi, olin jo tehnyt pohjustustyöt valmiiksi. Tulin portaita alas pihalle akomuksenani auttaa. Jukka keskeytti työnsä, nojasi lapioon ja sanoi hyvin kuuluvasti ja ilkeämielisesti että sieltähän se POMO tuleekin määräilemään. Hänen äänensä oli niin voimakas että naapurit ja ohikulkijat taatusti kuulivat kaiken. Meinasin kääntyä samantien sisälle, mutta menin kuitenkin nöyryytyksen ja häpeän niellen hänen luokseen, ikäänkuin en olisi mitään kuullut. Yritin taas kerran luoda positiivista ilmapiiriä että saisimme tehdyksi kauniin pihan josta voisimme nauttia. 

Myöhemmin ystävämme kehuivat tuota kaunista korotettua kukkapenkkiä mieleeni syöksyi  siihen kätkeytyvä ilkeä nöyryytys minua kohtaan. 

Loukkaukset nakertavat rakkautta  pala palalta, kunnes rakkaus on kuollut ja jäljellä on pelko siitä milloin seuraava aiheeton sivallus tulee. Jäljelle jää stressi, nukahtamis-tai univaikeudet ja masennus.

Panostin kaksi vuotta voimiani säästämättä tuon kodin eteen sekatyömiehenä ja hankin tarvikkeita. Valmistin yksin isot kymmenien neliöiden terassialueiden pohjatyöt isojaharkkoja millintarkasti vierekkäin asetellen helteellä. Seuraava vuosi menikin kun maalasin kaikki puuosat terassi ja räystäs ym. laudoituksineen ja suunnittelin kauniin pihan istutuksineen. Mitään kiitosta en saanut Jukalta.

Tuo talo muuttui minulle jo aikoja sitten kylmäksi ja kalseaksi. Talosta katosi lämmin henki jo aika pian siihen muutettuamme.